Historia

By on toukokuu 31, 2016

warkaus

 

A. Ahlström Oy:n hinaajana

Warkaus valmistui mielenkiintoisessa siirtymävaiheessa. Varkauden tehtaat, joiden osana oli myös maineikas laivaveistämö, olivat siirtyneet viipurilaiselta kauppahuoneelta Paul Wahl & Co:lta noormarkkulaiselle A. Ahlström Osakeyhtiölle jo vuoden 1909 puolella, mutta esimerkiksi seudun maanomistukseen sai Ahlström lainhuudot vasta seuraavan vuoden lopulla. Warkaus on nuorimpia aluksia, joiden valmistajakilvessä lukee Paul Wahlin nimi. Ahlströmin laskuun se kuitenkin tilattiin ja hinnaksi kirjattiin 62 324 markkaa. Pituutta laivalle tuli 19,82, leveyttä 4,38 ja syväyttä 1,80 metriä. Konetehoksi kirjattiin 149 indikoitua hevosvoimaa, vaikka joissakin lähteissä konetehoksi mainitaan peräti 217 indikoitua hevosvoimaa. Yhden tulipesän skottikattilan tulipinta on 60 neliötä ja käyttöpaine 10 ilmakehää. Alusta tarvittiin linjahinaajaksi ja myös satamajäänmurtajaksi. Tosin valmistumisvuonna laivalle ei riittänyt vielä ensimmäisenä kesänä ajoja omiin tarpeisiin ja alus oli vuokrattuna kotkalaiselle Halla-yhtiölle. Tällöin Warkaus hinasi raakapuuta vesistön pohjoisosista Ristiinan Orraintaipaleeseen. Tavallisimmat hinausreitit olivat Heinäveden Palokista, Muuruveden Kallinsalosta, Kuopion takaa Suovulta sekä Maaningalta Ruokovirran kanavalta Varkauteen. Lisäksi alus hinasi Joensuun reitillä, Joensuusta ja Liperin Pesolansaaresta Varkauteen ja kävi silloin tällöin Pielisen puolellakin. Tarvittaessa käytiin Iisalmessa asti ja myös Juojärvellä. Jäänmurtotehtävät rajoittuivat purjehduskauden alkuun ja syksymyöhään. Varkauteen hinattiin lotjakuormittain kivihiiltä ja kalkkikiveä Lauritsalasta aina sotavuosiin asti ja usein niin myöhään syksyyn kuin säät suinkin sallivat. Warkaus osallistui jäänmurtotehtävien lisäksi myös näihin proomuhinauksiin. Lauritsalan suuntaan eli Saimaan kanavan yläsuulle kuljetettiin samoissa täyskantoisissa lotjissa sahatavaraa ja hioketta. Saimaan kanavan hinaushöyryvenheyhtiö hoiti lotjien kanavaliikenteen ja alasuulla Suomenvedenpäässä oli taas Ahlströmin hinaaja lotjia tuomassa ja vastaanottamassa. Hinaajan arkeen tuli katkos jo muutaman vuoden kuluttua, kun se pakko-otettiin Venäjän valtiolle Suomenlinnan linnoitushallituksen käyttöön lokakuussa 1914. Todennäköisesti Warkaus palasi takaisin Saimaalle vasta kesällä 1918. Ainakin muistitiedon mukaan se olisi ollut vielä keväällä 1918 Helsingissä, missä sillä olisi kuljetettu punaisia Pirttisaareen ammuttavaksi.
Sellaistakin tietoa on liikkunut, että Warkaus olisi ollut Ahlströmin käytössä myös Oulujärvellä. Asiaa tarkemmin tutkittaessa on selvinnyt, ettei se ollutkaan tämä Warkaus vaan nykyinen Otso, joka oli rakentamisestaan lähtien koko 1920-luvun alkupuoliskon Oulujärvellä Warkaus-nimisenä. Tästä enemmän Jussi Kivisen Kainuun höyrylaivahistoriassa.

1928 Varkauden ylävesillä
1928 Varkauden ylävesillä

Otto Kemiläinen ja muita kippareita

Warkauden ensimmäisestä päälliköstä ei ole tietoa, mutta Varkaudessa aikalaisten keskuudessa lähes legendaarisen maineen saaneen laivuri Otto Uljas Kemiläisen komennossa alus höyrysi jo ainakin 1920-luvun alussa. Kemiläinen muistetaan Varkaudessa vieläkin. Hän oli reipasotteinen laivanpäällikkö, ja ”täysi eteen” -komento tuli hänen kaudellaan tutuksi. Tältä ajalta kirjattiin ainakin yksi haveri, jonka meriselitys kuuluu näin: ”Sitten kuin allekirjoittanut, kuljettaen täydellisessä kunnossa olevata hinajata S/S Varkaus. Kotoisin Savonlinnan kaupungista, matkalla Varkaudesta Pieliselle t.k. 27. pv. klo 2 ip. Olimme nousemassa puolella vauhdilla Pielisjokea ylös, kahden tyhjän lotjan kanssa, Joensuun kaupungin kohdalla noin 200 mtr. alespäin siitä missä S/S Orivedet seisoo, läksi S/S Orivesi 2 tavalliselle kulkuvuorolleen kovan myötävirran ja kovan sivutuulen vallitessa, sekä liiallisen keulalastin vaikutuksesta nähtävästi eivät saanut kunnolla ohjattua viime mainittua S/S Orivesi 2, koska ensin pyysivät oikeata puolta yksi vihellys, johon S/S Varkaus vastasi, sekä käänsi oikealle vaan puolen minutin kuluttua pyysi S/S Orivesi 2 vasenta puolta 2si lyhyttä vihellystä, johon taas S/S Varkaus vastasi, sekä käännyttiin vasempaan niin paljon kun on mahdollista välttää maalle menoa, sillä olimme jo niin lähellä rantaa kaupungin puolella, joten S/S Orivesi 2 olisi voinut sivuuttaa hyvin vasemmalta puolelta, koska oli matkaa noin 30 mtr. uittoväylä puomin ja S/S Varkauden väliä, vaan S/S Orivesi 2 tuli kovaa vauhtia viistoon S/S Varkaus laivaan keskipaikalle, oikealle puolelle halkopoksin kohdalle, revästen 2,5 mtr. pitkän aukon ja murti 4 kaarta rikki, sekä hinaus köysi meni poikki.” Merivahingon tarkastajat arvioivat vahingot 7 000 markan suuruisiksi; arvio aluksen arvosta oli 425 000 markkaa.

 

Alus sai uudet kansirakenteet vuonna 1938 ja samana vuonna sen kattila peruskorjattiin. Kemiläinen siirtyi sotavuosina Parsifalin päälliköksi, ja hänen tilalleen tuli niin Ahlströmin hinaajissa kuin tervahöyryissäkin 1910-luvulta palvellut Albin Janhunen, jota seurasi Juho Hiltunen ja hänen siirryttyään Otsoon Warkauden päälliköksi tuli Antti Pakarinen keväällä 1945. Pakarinen muisteli Tehdaspuu-lehdessä vuonna 1983 ensimmäistä reissuaan Warkauden päällikkönä: ”Iisalmi oli ensimmäinen paikka. Kihlovirrasta lähdettiin puita hakemaan.” Parin viikon päästä helluntaina alus kävi kivelläkin Pielisjoella Joensuun yläpuolella. ”Oli kova lumisade. Vietiin Utraan kettinkiroomua. Perämiehenä oli Kolari, joka väitti hyvin tuntevansa Pielisjoen, hän kun oli ollu Wahlin Sveassa ja joka reissu oli kettingin vienti ja roomun haku. Minun tuurilla sattu se ylösmeno ja kun sitten lähdettiin Utrasta, oli perämiehen tuuri. Minä olin kahvilla kun se jyrähti. Meillä oli tyhjä kettinkiroomu perässä ja minä huusin roomumiehelle, että älä aja päälle, aja sivuun. Astiat helis pitkin keittiön lattiaa ja minä luulin että nurin se menee mutta se seisahtukkii siihen. Me oottelimme siinä kun tiesin, että Carmen on tulossa Pieliseltä ja Carmen veti sitten meidät pois samalla kun itse vedimme vinssillä.” Kivelläkäyntejä sattui harvoin, mutta ne jäävät tietysti parhaiten mieleen. Esimerkiksi Pakarisen päällikkyydessä syyspimeillä 1946 karahdettiin kivelle Heinäveden Leppävirrassa, Palokin yläpuolella olevassa kapeikossa. Vuonna  1947 Pakarinen siirtyi Ursulan päälliköksi ja siirtolaisena Varkauteen muuttaneesta, Laatokan rannalta Pitkärannasta kotoisin olleesta Vilho Kuupakosta tuli päällikkö aluksen ansioliikenteen loppuvuosiksi. Merilläkin ollut Kuupakko oli laivassa Pakarisen päällikköajan perämiehenä. Konemestareita olivat 1920-luvulta alkaen ainakin Viljam Utriainen, August Juutilainen, Yrjö Havukainen, Verner Maijanen ja viimeisen vuosikymmenen Veikko Pastinen. Purjehduskautena 1950 miehistöön kuuluivat Kuupakko päällikkönä, Pastinen konemestarina sekä koneapulainen Pentti Pulliainen, lämmittäjä Eino Malinen, ajomies Toivo Sepponen, kansimiehet Eero Pulliainen ja Eino Väyrynen sekä emäntä Riitta Väyrynen. Seuraavana vuonna miehistö oli sama paitsi ajomieheksi tuli Lauri Keinänen Otsoon perämieheksi siirtyneen epposen tilalle. Warkauden viimeinen kesä ansioliikenteessä oli 1955. Sitten se jäi seisomaan reserviin Varkauden Pirtinniemeen usean muun hinaajan kanssa. Näistä esimerkiksi Jorma II otettiin 1962 uudelleen käyttöön. Tämä jäi kuitenkin lajissaan ainoaksi tapaukseksi, ja aluksia alettiinkin myydä romuttajille sekä huvikäyttöön. Ensimmäisten joukossa myytiin Otso Lars Collianderille ja Kuusi Väinö Torviselle; ensin mainittu piti aluksen höyrykäyttöisenä.

 

Huvilaivaksi

Warkauden vuoro tuli maaliskuussa 1968. Tuolloin yhdeksän nuoren ryhmä pääkaupunkiseudulta etsiskeli huvialusta itselleen, ja kun yksi ryhmän jäsenistä, Kaj Grönroos, sattui olemaan Ahlströmin palveluksessa, kääntyi katse pian Varkaudessa seisoviin höyryhinaajiin. ”Lirimassen”-nimeä kantaneeseen porukkaan kuulunut Tom Ryynänen muistelee, että eri alusvaihtoehdoista päädyttiin Warkauteen sen koon, kunnon ja hinnan vuoksi. Kauppahinnaksi tuli 3 000 silloista markkaa ja kaupan päälle 40 mottia koivuhalkoja. Porukka ryhtyi kunnostustöihin ja kansirakenteiden väri vaihtui ruskeanpunaisesta valkoiseksi ja kannet maalattiin vihreiksi. Pitkäaikainen Ahlströmin laivojen konemestari Otto Lempinen vihki nuoret höyrykoneen ja -kattilan saloihin. Heinäkuun 10:nä 1968 Warkaus lähti Varkaudesta ja matka suuntautui kohti Suomenlahtea, Porvoon Pörtöön; alus oli vielä ensimmäinen uudistetusta Saimaan kanavasta kulkenut höyrylaiva. Miehistön jäsenillä oli merimiespassit ja mukana kaksi suomalaista luotsia, joiden mielestä alus olisi kyllä kuntonsa puolesta joutanut pohjaan. Lirimassen-ryhmä ajeli Warkaudella kaksi kesää, pääasiassa Porvoon ja Helsingin vesillä, mutta ainakin yksi reissu tehtiin kesällä 1969 Hankoon. Silloin kun ei ajettu, lepäsi alus T-laiturissa Helsingin Pohjoisrannassa. Syksyllä 1969 porukalta loppui into ja alus laitettiin myyntiin. Espoolainen Juhani Salovaara kiinnostui höyryhinaajasta ja päätti ostaa sen, varsinkin kun hänen työkaverinsa Pauli Löppösen isä, Saimaan höyrylaivoissa aiemmin palvellut konemestari Jaakko Löppönen (Korsteeni 1988), totesi aluksen olevan kelvollisessa ostokunnossa. Kaupan ehtona oli, että alus saadaan Hevossalmen sillan alitse ilman kattilavaurioita. Näin tapahtuikin ja laiva vaihtoi omistajaa 9 000 markalla. Salovaara jatkoi kunnostustöitä ja muutti laivan öljylämmitteiseksi. Aluksen öljypoltin, joka löytyi Katajanokalta Helsingin Laivaromu Oy:llä purettavana olleen rahtialuksen apukattilasta, onkin lajissaan melkoinen harvinaisuus: höyryturbiinilla toimiva amerikkalainen Ray-merkkinen suurtehopoltin. Kattilan alkulämmitys hoidetaan tavallisella sähkökäyttöisellä öljypolttimolla. Paineen noustessa sähköinen poltin sammutetaan. Kotisatama vaihtui T-laiturista Westendiin, missä aluksella oli ankkuripaikka. Tosin syksystä 1971 seuraavaan kevääseen alus talvehti Lauttasaaressa. Salovaara liikkui laivallaan Helsingin ja Hangon vesillä, ja Pauli Löppönen oli usein näillä ajeluilla mukana. Lomilla kokka suunnattiin Hiittisten suuntaan, missä Salovaaralla oli kesähuvila.

Saimaan kanavassa syyskuu 1972
Saimaan kanavassa syyskuu 1972

Nykyisellä omistajalla jo vuodesta 1972

Kahden kesän jälkeen Salovaara laittoi aluksen myyntiin, kun kiinnostui kaljaasi Svanhildista, jonka kunnosti sittemmin charter-alukseksi. Hän ei ensin tahtonut saada Warkautta kaupaksi, mutta sitten Pauli Löppönen innostui ajatuksesta ja osti aluksen yhdessä isänsä Jaakon kanssa 13 000 markan kauppahintaan.  He päättivät tuoda laivan takaisin Saimaalle. Kotisatamaksi tuli ensin Mikkeli, sitten Ristiinan Pökkäänlahti. Yllätyksiäkin sisältänyt paluumatka Saimaalle tehtiin syyskuussa 1972, mukana oli myös Juhani Salovaara. Löppöset jatkoivat aluksen systemaattista kunnostusta. Peräkannen hinausvaijerihöyrykone siirrettiin maasäilytykseen vuonna 1980, kymmenen vuotta myöhemmin uusittiin takahytit perusteellisesti; vesitankkiosastosta tehtiin vielä kahden hengen lisähytti. Vuonna 1993 aluksen alkuperäinen kattila sai järjestyksessä kolmannet tuliputkensa, ja vuonna 1948 Varkaudessa asennettu Kort-hinaustunneli poistettiin ohjattavuuden parantamiseksi ja myös polttoaineen säästämiseksi. Viisi vuotta tämän jälkeen oli edessä kaarien ja pohjapeltien vaihto korsteenista keulaan; samalla alkuperäisten etuhytin puurakenteet ehostettiin. Kuluvan vuosituhannen puolella alukseen rakennettiin vesi-wc 300 litran septitankkeineen ja navigoinnissa on siirrytty gps-kauteen ja sähköisiin merikortteihin.
Jaakko Löppönen kuoli 70 vuotta täytettyään elokuussa 1988, mutta Warkaus on höyrynnyt edelleen Pauli Löppösen ja hänen lastensa omistuksessa. Kaiken kaikkiaan Löppösten omistusaikana aluksella on ajettu joka kesä ja liikuttu kaikki Vuoksen vesistöalueen tärkeimmät reitit Iisalmea ja Pielistä myöten sekä käyty kahdesti Viipurissa. Alkuperäiselle höyrykoneelle on tullut käyttötunteja noin 100 kesää kohti. Lisäksi purjehduskausittain pyritään tekemään muutama tilausristeily. Varkauden regatassa Löppösen perhe myhäili tyytyväisyyttään, ja jokainen allekirjoittaa sumeilematta kesien 1948 ja 1950 ajomiehen Toivo Sepposen (Korsteeni 2006) luonnehdinnan. ”Se on hyvä laeva ajjoo!”

Juhannus 1973 Puumalassa Paula ja Topi
Juhannus 1973 Puumalassa Paula ja Topi
Hinausvaijerikoneen luona tytär 2005
Kolmannen sukupolven varustaja laivahommissa kesällä 2005

(Teksti: Antti Aho / Korsteeni 2010)